Vanha Helsinki 

Vanhasta Helsingistä on säilynyt vain yksi kartta, Charta öfwer gamble och Nya Helsingfors varande ägor, jonka ilmeisesti Hans Hansson on piirtänyt vuonna 1645. Kartan mittakaava on 1:12 000 ja se esittää kaupungin viimeisten vuosien tilannetta. Kartassa näkyy sekä Vanha Helsinki että Uusi Helsinki, sillä molemmat kaupungit olivat olemassa yhtäaikaa 1640-luvulla. Uuteen Helsinkiin on merkitty ruutuasemakaava ja Vanhaan Helsinkiin luonnonmuotoja noudattava keskiaikainen asemakaava.

Sama asemakaava on ollut ilmeisesti käytössä kaupungin perustamisesta lähtien pienin muutoksin. Kartassa näkyy vain kaupungin korttelit. Tontteja ei ole merkitty ja ainoa karttaan piirretty rakennus on kirkko. Kartassa ei ole selityksiä. Rekonstruktiokartassa tämän kartan korttelit, silloinen rantaviiva ja muissa kartoissa ja arkistolähteissä mainitut julkiset rakennukset ja toiminnat on sijoitettu nykykarttapohjalle. Kaupunkia ympäröi 1600-luvulla tulliaita.

Pohjoisosia hallitsevan Kellomäen eteläpuolella oli neliömäinen päätori ja sen laidassa kaksikerroksinen raatihuone. Saman mäen luoteisrinteeseen, oman pienen torinsa laidalle, oli rakennettu puukirkko kirkkotarhoineen. Hospitaali sijaitsi todennäköisesti kirkon koillispuolella Kellomäen luoteisosassa. Koulu sijaitsi Kellomäen koilliskulmassa lähellä jokea, ja kaupungin mylly länsikosken partaalla kaupungin puolella.

Kaupungin satama sijaitsi Annalanmäen itäpuolella meren rannassa, jossa korttelit ulottuivat rantaan saakka tai niiden pohjoispuolella pienen puron takana vuoden 1645 kartan mukaan rakentamattomalla alueella. Kaupungin rangaistuspaikka sijaitsi kaupungin eteläpuolella tulliaidan takana. Kaupungin tueksi rakennettu kuninkaankartano sijaitsi Vantaanjoen suussa saarella ja sen talouspuoli, latokartano, Itä-Viikissä. Kruunun laivanveistämö sijaitsi luultavasti Pornaistenniemessä.

1. Maantie ja pääkadut

Suuren rantatien keskiaikainen linjaus Turusta Viipuriin kulki Helsingin pitäjän kirkon kautta noin seitsemän kilometriä kaupungin pohjoispuolella. Helsingin perustamisen jälkeen rakennettiin kaupungin kautta sen eteläinen linjaus. Tie erkani vanhasta tiestä Espoon Bembölestä ja kulki Huopalahden kautta Helsingin niemen poikki nykyisten Hakamäentien ja Koskelantien kohdalla Vanhankaupunkiin. Tie tuli luoteesta kaupunkiin kirkon ja hospitaalin välistä. Päätorin kautta kierrettyään tai Kellomäen ylitettyään se jatkui kuninkaankartanonsaaren ja Viikin kautta Vantaan Hakkilaan, jossa se yhtyi vanhaan linjaukseen. Malmilla siitä erkani tie Hämeeseen. Eräs kaupungin pääkatuja oli kirkolta mäen eteläpäähän päätorille johtava katu (Westergatan?) Vanhankaupungintien kohdalla. Kaupungin Vironniemelle siirron jälkeen kaupungin toista pääkatua, suunnilleen nykyisen Hämeentien kohdalle, jatkettiin Suuren rantatien uutena linjauksena uuteen kaupunkiin.

 2. Tulliaita

Kaupungin torille myytäväksi tuotavasta syötävästä ja kulutettavasta tavarasta oli valtiopäivien vuoden 1622 päätöksen mukaan maksettava pikkutullia. Helsinkiin määrättiin rakennettavaksi tulliaita sekä Turkuun ja Porvooseen vievien teiden kohdalle portit ja tullihuoneet. Yksi tulliportti sijaitsi kirkon ja hospitaalin välissä lännestä tulevan maantien kohdalla ja toinen ilmeisesti sillan luona saman tien varressa. Helsingissä tulliaidan korkeudeksi määrättiin 8 kyynärää (4.75 m), mutta se on tuskin ollut 2-4 kyynärää korkeampi lauta- tai riukuaita. Tullirakennuksista ei ole tietoa. Tulliaidan rakennustöihin osallistuivat keväällä ja kesällä 1623 Helsingissä laivausta odottavat sotamiehet.

3. Kirkko

Kaupunkiseurakunnan hirsinen kirkko sijaitsi hautaukseen sopivalla hiekkaterassilla 30 metriin kohoavan Kellomäen luoteisnurkassa. Sitä ympäröi 70 x 50 metrin kokoinen kivimuurilla ympäröity kirkkotarha. Kirkko ja päätori sijaitsivat usein eri toreilla tähän aikaan. Kirkko mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1553. Se oli kaupungin siirron jälkeen hospitaalikirkkona 1670-luvulle saakka. Tällöin se oli lahonnut käyttökelvottomaksi tai palanut, sillä hospitaalin saarnaaja Bengt Collins valitti piispantarkastuksessa 1676 joutuvansa pitämään jumalanpalvelukset paljaan taivaan alla tuulessa ja sateessa.

Vuosien 1930-31 arkeologisten kaivausten mukaan kirkon itä - länsisuuntainen suorakaiteenmuotoinen runkohuone oli noin 20 x 10 metrin kokoinen. Kirkon seinien suuret muuraamattomat aluskivet ovat ainoat esilläolevat jäänteet Vanhasta Helsingistä. Kirkon runkohuoneeseen liittyi pohjoispuolella vain hiukan rakennuksen keskilinjan itäpuolella sijaitseva 4 x 5 metrin kokoinen sakaristo ja sitä vastapäätä 4 x 4.5 metrin kokoinen asehuone.

Pohjakaava poikkesi keskiaikaisista puukirkoista, joissa se oli kivikirkkojen tapainen. Niissä sakaristo oli pohjoissivulla lähellä runkohuoneen itäpäätä ja asehuone eteläseinän länsipäässä. Kirkossa oli alun perin maalattia ja kuoriaidan erottamassa kuoriosassa korotettu puulattia. Myöhemmin koko kirkko sai puulattian ja penkit, sillä istumajärjestyksestä tiedetään olleen riitoja. Rakennuksessa oli ilmeisesti tynnyriholvi, mutta ei lehtereitä eikä sisäseinissä maalauskoristeltua, sillä ne yleistyvät vasta 1600-luvun puolivälistä lähtien. Saarnastuoli sijaitsi kuoriaidan eteläpäässä runkohuoneen puolella ja kastemalja kirkon keskipisteessä. Kirkon ulkokatto on ollut jyrkkä lauta- tai paanukatto. Rakennuksessa oli muutamia pieniä lappeellaan olevia suorakaiteenmuotoisia ikkunoita.

Arkeologisissa kaivauksissa kirkon lattian alta tuli esiin noin metrin syvyydestä noin 130 arkkuhautausta sekä kuoriosasta toistakymmentä tiilimuurattua hautaa, joiden päällä oli ollut kalkkikiviset hautapaadet. Osa arkuista ja vainajista oli melkein kokonaan maatuneita. Kirkon irtaimistoon tiedetään kirjallisten tietojen perusteella kuuluneen soittopeli, messinkisiä ja hopeisia kruunuja, alttarikankaita, kirjoja ynnä muuta, joita kaupungin pormestarit ja lähiseutujen rikkaat lahjoittivat kirkolle.

Kirkon pohjoispuolelta kaivettiin esiin tiilinen hautakammio, jossa vainajat olivat kahdessa tasossa. Sen ja kirkkoaidan välissä oli sijainnut luuhuone. Kolmesta tutkitusta röykkiöstä yksi oli uudempi ja kirkon pohjoispuolella sijainnut röykkiö oli mahdollisesti pienen hautakappelin pohja.

Kirkonkelloja kerrotaan soitetun ainakin vuonna 1625 leskikuningatar Kristiinan kuollessa ja kellonsoittaja mainitaan mm. vuonna 1632. Kirkossa ja kirkkotarhassa suoritettiin arkeologiset kaivaukset vuosina 1930-31 ja maatutkaus vuonna 1989, jolloin havaittiin mahdollisia rakenteita ja hautauksia. Vuonna 1999 kaivettiin kirkkotarhan itäpuolella, jossa on yksi mahdollinen kellotapulin paikka.

4. Hospitaali huolehti myös kerjäläisistä

Hospitaalilla tarkoitetaan latinankielisissä asiakirjoissa tavallisesti spitaalisairaalaa, joskus myös yöpymispaikkaa, jota kirkko piti matkustaville harvaanasutuilla alueilla. Turkuun perustettiin 1300-luvulla kaksi hospitaalia, Pyhän Hengen talo (1396) ja Pyhän Yrjänän hospitaali (1335), joista edellinen oli lähinnä sairaalaan ja vanhainkotiin verrattava, jälkimmäinen tarttuvia tauteja sairastaville tarkoitettu. Spitaali, jota Etelä-Euroopassa kutsuttiin lepraksi, oli levinnyt voimakkaasti ristiretkien aikana, ja pohjolassa tauti oli saanut nimensä hoitolaitoksen, hospitaalin, nimestä.

Keskiajalla kirkko huolehti myös niistä köyhistä ja sairaista, jotka eivät enää pystyneet hankkimaan elatustaan edes kerjäämällä. Sen perustamien hospitaalien ylläpitoon saatiin varat sekä lahjoituksina että kymmenyksistä. Kerjuuta sen sijaan pidettiin täysin hyväksyttävänä elinkeinona, ja kerjäläisillä oli viranomaisen, usein kirkonmiehen, antama kerjäläispassi, joka oikeutti heidät toimimaan tietyn alueen sisällä. Varsinkin oman pitäjän ulkopuolella passitta kerjääviä pidettiin irtolaisina, joita rangaistiin sotaväkeen otolla tai vankeudella.

Katolisten laitosten uskonpuhdistuksen jälkeen lakattua toimimasta Suomessa hospitaalien hoidosta vastasivat maaherra, piispa, seurakunnan kirkkoherra ja kaupungin pormestari, kaksi viimeksi mainittua tosin neuvonantajina. Peruuttaessaan kirkon omaisuuden valtiolle Kustaa Vaasa halusi korostaa, että köyhien osa ei saanut kaventua ja että suuri osa kirkon entisestä yltäkylläisyydestä meni nyt köyhien hoitoon. Kuningas halusi tunnustaa valtion velvollisuuden myös tämän tehtävän hoidossa, mutta monet vanhat hospitaalit saivat koettaa selviytyä entisten tulolähteittensä, spitaalipenninkien, tonttiäyrien, testamenttilahjoitusten, hattuverojen ja kolehtien avulla. Maahan perustettiin myös uusia laitoksia, joilla ei ollut samanlaisia keskiaikaisia perinteitä kuin vanhoilla Pyhän Hengen taloilla. Näihin valtion ylläpitämiin hospitaaleihin otettiin nyt myös tarttuvia tauteja sairastavia. Spitaali oli vähentynyt huomattavasti, joten sen ei katsottu aiheuttavan haittaa.

Helsinkiin perustettiin jo 1550-luvulla hospitaali, johon otettiin sekä sairaita että työhön kykenemättömiä köyhiä, joilla ei ollut sukulaisia. Kaupunkiin pakkosiirretyille muiden kaupunkien asukkaille oli luvattu samat oikeudet kuin entisillä paikkakunnillaan, joilla sairaanhoito oli ennestään järjestettynä. Valitettavasti Helsinki ei alkuun rikastunut odotettua tahtia, ja hospitaalikin jäi vaatimattomaksi.

Pieni sairastupa pystytettiin kirkon luo kaupungin luoteiskolkkaan kirkkojärjestyksen mukaan, jotta seurakuntalaiset voisivat almuin ja lahjoin osoittaa kristillisyyttään ja veljellistä rakkautta köyhille lähimmäisilleen. Koska hospitaalissa ei vielä tuolloin ollut vaarallisia tauteja sairastavia, hospitaali rakennettiin kaupungin alueelle. Asukeilla oli hallussaan ilmeisesti yksihuoneinen tupa, sauna ja mahdollisesti ruoka-aitta. Saunassa puhdistauduttiin syöpäläisistä ja hoidettiin ihmisiä. Hospitaali lienee aloittanut toimintansa 1555. Ainakin vuonna 1559 laitoksessa oli joitakin hoidokkeja, joille annettiin kuninkaankartanosta tynnyri ja viisi nelikkoa leipää. Säännöllistä kruunun tukea se ei ilmeisesti heti saanut.

Juhana III osoitti jo herttuana ollessaan suurta ymmärrystä erilaisia hyväntekeväisyyslaitoksia kohtaan antamalla niiden käyttöön viljaa. Maan hospitaalilaitos järjestettiin uudelleen vuoden 1571 kirkkojärjestyksen yhteydessä, jolloin mm. määriteltiin hospitaaleissa hoidettavien henkilöiden luku. Niinpä Turun tuomiokirkon ylläpitämässä hospitaalissa oli 30 sairaansijaa, ja paljon pienemmän Helsingin hospitaalissa paikkoja oli 15.

Helsingin hospitaali sai 7.10.1584 uudet säännöt, jolloin sairaspaikkojen lukumääräksi vahvistettiin yllämainittu 15. Juhana III myönsi heidän ylläpidokseen Porvoon läänin koroista vuosittain puolitoista lästiä viljaa, kaksi tynnyriä voita, kaksitoista tynnyriä silakkaa sekä kuusi teurasnautaa. Kuningas antoi lisäksi 5.8.1589 valtakunnan kaikille hyväntekeväisyyslaitoksille suoja- ja privilegiokirjan, jossa hän mainitsi tarkoituksenaan olevan huolehtia tulevassa testamentissaan kaikista hospitaaleissa olevista hädänalaisista sekä myöntää asukeille kaiken sen "tarpeellisen ylläpidon", joka heille siihen asti oli annettu kiinteistöjen, viljan ja rahan muodossa. Saman lupasi Juhanan poika Sigismund vahvistaessaan Helsingin hospitaalille sen ylläpidon 28.6.1594, vaikka hospitaalien olosuhteet hänen aikanaan huononivatkin. Kaarle-herttuan käydessä Helsingissä vuosina 1599 ja 1601 saatiin suojeluskirje, jossa vahvistettiin vanhat lupaukset.

1600-luvun alkuvuosien vaikeudet koskettivat ankarasti helsinkiläisporvareita, joiden oli pakko rajoittaa palveluskuntaansa, ja monet muuttivat pois paikkakunnalta. Vaikka lain voimalla yritettiin turvata hospitaaliin joutuneiden ylläpito, elämä hospitaalissa saattoi olla kovin niukkaa. Huolimatta teoriassa yleisen ravitsemustason ylittävistä ruoka-annoksista asukit kärsivät usein nälkää. Hospitaalille toimitettiin ala-arvoista tavaraa. Ruoka oli pilaantunutta, voi härskiä. Vuonna 1614 Kustaa II Aadolfille valitettiin Helsingin hospitaalin köyhien surkeasta tilasta, sillä luvatut ruoka-annokset jäivät usein saapumatta. Vuonna 1650 toimitettiin kaupungissa takavarikoitua ja pilaantunutta humalaa sairaille. Spitaaliset pitivät tiukasti kiinni oikeuksistaan ja uhkasivat lähteä kerjuulle, mikäli ruokaa ei tulisi. Tavallisimmin tämä keino auttoikin, sillä spitaalia pelättiin suunnattomasti. Useana vuonna pormestarin ja raadin oli pakko kääntyä kuninkaan puoleen ja anoa lisäapua sairailleen ja köyhilleen. Hospitaalin hallinto ja talous kuului kaupungin maistraatille, mutta ilman kirkon taholta tullutta valvontaa olisi hospitaalin köyhät ja sairaat jääneet monasti armottoman nälkäkuoleman uhreiksi. Vuosittain kaupungin pormestari, kirkkoherra ja erityisesti tehtävään valittu raatimies suorittivat tarkastuksen. Valtiopäivävalituksiin liitettiin aina hospitaalin huonoa tilaa kuvaava katsaus, johon valtiovalta vastasi aina samalla tavalla valittaen voimavarojen puutetta. Vuoden 1624 hospitaalijärjestyksessä ja vuoden 1642 kerjäläissäännössä määrättiin, miten apua tarvitsevat oli jaettava hyväntekeväisyyslaitosten ja almuin tuetun köyhäinhoidon kesken. Kruunun ylläpitämiin laitoksiin piti ottaa etupäässä parantumattomia ja tarttuvia tauteja sairastavia, jotka oli eristettävä muista, sekä mielisairaita ja vanhuudenheikkoja, joita omaiset eivät pystyneet hoitamaan. Varsinainen köyhäinhoito jäi kaupunkien omaksi tehtäväksi.

Koska spitaalisten määrä oli lisääntynyt voimakkaasti Helsingin hospitaalista 1600-luvun alussa, laitos oli joutunut vaikeuksiin yrittäessään eristää nämä sairaat muista hoidokeista. Jo 1614 Helsingin pormestari ja raati olivat valittaneet spitaalisten määrän lisääntyvän Helsingin hospitaalissa ja muualla maassa valitettiin tartuntavaarallisten spitaalisten vaeltavan irrallaan. Hospitaalissa oli hoidettavana sairaita myös Helsingin ympäristöpitäjistä. Määräysten mukaan tartuntatauteja sairastaneet eivät saaneet asua yhdessä muiden kanssa, vaan heidän asumuksensa oli eristettävä aidalla ja heillä oli oltava sauna. Viipurin piispaksi 1632 tullut Petrus Bjugg, joka aikaisemmin oli osallistunut mm. Linköpingin hospitaalilaitoksen järjestämiseen, paneutui uudessa virassaan myös Viipurin ja Helsingin hospitaalin kohentamiseen. Koska Helsingissä oli jouduttu ottamaan vastaan spitaalisia ja siten torjumaan muita sairaita ja köyhiä, laitoksen laajentaminen oli välttämätöntä. Kellomäen rinteeseen rakennettu hospitaali oli vanha ja ränsistynyt. Koska ei pidetty soveliaana, että spitaalisia hoidettiin niin lähellä muuta asutusta, laitokselle oli suunniteltava uudet rakennukset.

Työt käynnistyivät vuonna 1643 tai vuoden 1644 alussa, ja uudet rakennukset sijoitettiin kokonaan kaupungin keskustan ulkopuolelle kaupungista Pikku-Huopalahteen johtavan tien ja Kaupunginpuron risteyksen kohdalle, nykyisten Helsingin liikennelaitoksen Koskelan vaunuhallien luoteisosaan. Uutta paikkaa pidettiin hyvänä raikkaan veden takia, sillä sen katsottiin estävän tartuntoja ja jopa parantavan sairauksia.

Hospitaaliin rakennettiin 1640-luvulla spitaalisille liedellinen tupa ja pieni sauna sekä muille hoidokeille leivinuunillinen hospitaalitalo ja oma sauna. Näiden neljän rakennuksen lisäksi tehtiin ruoka-aitta. Spitaalisten rakennuksella oli mittaa kolme syltä (n. 5,5 m) ja hirsikertoja siinä oli 13. Hospitaalirakennus oli kuusi syltä pitkä (n. 11 m) ja hirsikertoja oli 15. Kumpikin sauna oli kolme syltä pitkä. Rakennuksissa oli turvekatto, ja niitä ympäröi lauta-aita, jossa oli lukollinen portti. Spitaalisten alue lienee ollut vielä tästä erillään.

Kun Helsinki oli siirretty uudelle paikalleen Vironniemelle, hospitaali sai käyttöönsä kaupunkiseurakunnan kirkon, joka kuitenkin paloi tai lahosi 1670-luvulle mennessä. Hospitaalin saarnaaja Bengt Collins valitti piispantarkastuksessa 6.10.1676 joutuvansa pitämään jumalanpalvelukset paljaan taivaan alla tuulessa ja sateessa. Tämän jälkeen oli käytössä lautarakenteinen vaja, jossa tartuntatauteja sairastavat eivät saaneet olla vaan heidän oli pysyteltävä paljaan taivaan alla.

Hospitaalin kaikki rakennukset paloivat Ison vihan aikana vuonna 1713. Uudet rakennukset rakennettiin vasta kauan sodan jälkeen vuonna 1731 ja niitä jouduttiin korjamaan useasti. Hospitaali pysyi täällä aina vuoteen 1765, jolloin hospitaali siirrettiin Vironniemelle ja rakennukset myytiin huutokaupalla. Kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1905 rakennuttaa lähes hospitaalin entiselle paikalle kaupungin Koskelan työ- ja köyhäintalon, joka avattiin vuonna 1912. Vuonna 1925 valmistui sen, vuodesta 1914 kunnalliskodin ja työlaitoksen, yhteyteen 200 paikkaa käsittävä sairaalaosasto.

Hospitaalilla oli esimies ja hänen apunaan palvelusväkeä, sillä vaikka tarkoituksena oli, että terveemmät sairaat olisivat hoitaneet muita, siihen ei aina ollut mahdollisuutta. Esimiehen valitsivat pormestari ja raati piispan tai papiston neuvosta ja hänen esimiehenään puolestaan toimi "holhooja", joka niin ikään oli valittu samalla tavoin. Hospitaalin esimies ei saanut ottaa hospitaaliin ketään eikä ryhtyä rakennuspuuhiin ilman holhoojan lupaa. Toivomuksena lausuttiin, ettei hospitaaliin olisi otettu tarttuvia tauteja sairastavia, mutta tätä ei aina pystytty noudattamaan. Hospitaaliin ei liioin päästetty ketään, jolla oli sukulaisia, jotka pystyivät huolehtimaan hänestä. Asukin kuollessa tämän jäämistö lankesi hospitaalille. Mikäli joku lupautui huolehtimaan asukista samaa summaa vastaan, jonka asukki olisi tuonut hospitaaliin, asukkia ei huolittu hospitaaliin. Kirkkojärjestyksen mukaan hospitaalissa piti olla tilaa myös papeille, jotka eivät sairauden tai vanhuuden takia pystyneet toimimaan virassa. Asukkien hengellisistä tarpeista huolehti ensin seurakunnan pappi. Varsinaista lääkärikuntaa ei 1500-luvulla vielä ollut, vaan sairaita hoitivat haavurit, parturit ja kylvettäjät. Helsingin hospitaalissa tiedetään ainakin 1590-luvulla olleen välskäri Hans von Eijdenstern. Vuonna 1604 siellä oli johtajana saksalaissyntyinen raatimies ja parturi Evert Kemmerling.

Teksti: Irma Savolainen: Helsingin Vanhankaupungin hospitaalista (lyhennetty). Narinkka 1994.Jyväskylä.

Lähteet: Sandholm, Åke, 1974. Hospitalet i Helsingfors 1550-1840. Huvudstadens äldsta social- ock sjukvårdsanstalt. Helsingfors i forna tider III. Åbo.

 5. Koulu

Kaupungin pieni koulu sijaitsi Kellomäen koillisnurkkauksessa Vantaanjoen lähellä, sillä vuonna 1632 raastuvankirjassa mainitaan koulutuvan alapuolella pappilan heinäniityn joenrannassa sijaitseva rantapuoti. Koulu ja kirkko sijaitsivat tavallisesti lähellä toisiaan. "Skoolbacken" ja "Kyrckobacken" mainitaan vuonna 1623. Koulumestari ja koulu mainitaan kaupungin perustamisesta lähtien. Koulussa koulutettiin väkeä kruunun palvelukseen. Koulun toiminta oli jonkin aikaa keskeytyneenä 1600-luvun alussa, jolloin koulurakennus oli mennyt huonoon kuntoon. Sen kunnostaminen mainitaan vuoden 1607 privilegioissa yhtenä sakkorahojen käyttökohteena. Viimeisen kerran se mainitaan sijainneen Vanhassakaupungissa tammikuussa 1641. Koulun länsipuolella tehtiin vuonna 1930 arkeologisia tutkimuksia Koskelantien rakentamisen takia.

 6. Silta

Kuninkaankartanon toimesta rakennettiin vuonna 1551 silta kosken yli kahden kiviarkun varassa. Tarkkaan ei kuitenkaan tiedetä, johtiko silta itä- vai länsikosken vai kummankin kosken yli. Jaakko Teitin valitusluettelossa vuosilta 1555-1556 mainitaan "Helsingefårsz" Suuren Rantatien vesistön ylityspaikkana. Vuoden 1645 kartassa silta näkyy vain itäkosken yli. Siltojen rakentamisesta oli riitoja vuonna 1631 ja vuonna 1640 sipoolaiset valittivat Helsingin siltojen kunnossapitovelvollisuuksistaan. Niiden hoito kuului yhteisesti kaupungin asukkaille ja lähistön maalaisväestölle.

 7. Kaupungin mylly

Kaupungin mylly sijaitsi Kuninkaankartanonsaareen johtavan sillan eteläpuolella länsikosken kaupunginpuoleisella rannalla. Juhana III:n myöntämässä Helsingin ensimmäisessä kaupunkiprivilegiossa vuonna 1569 mainitaan, että kaupunki sai sen osan Vantaanjoen koskea, joka oli kaupunkia lähinnä. Myllyä ei kuitenkaan saanut rakentaa siten, että siitä koituisi haittaa kuninkaan omalle lohikalastukselle. Kyseinen jalkamylly mainitaan joitkin kertoja arkistolähteissä tämän jälkeen. Uudelle Helsingille siirryttyään se rakennettiin uudelleen vuonna 1645. Vesivoimalan ja myllyn kohdalla ja eteläpuolisella alueella tehtiin arkeologisia tutkimuksia vuonna 1988 rantamuurien korjaustöiden yhteydessä.

8. Päätori ja raatihuone

Kellomäen eteläpuolella lähes neliömäisen torin pohjois- tai eteläreunan pienillä tonteilla on mahdollisesti sijainnut raatihuone. Tämän ajan raatihuoneet sijaitsivat myös korttelimassassa torin laidassa. Tämän aikakauden kaksikerroksisen paritupaisen rakennuksen yläkerrassa oli tavallisesti porvariston suuri kokoussali ja kamari.Jälkimmäinen on toiminut arkistona, jossa talvisaikaan pidettiin kokouksia. Helsingin raastuvanpöytäkirjoissa on useasti maininta "gick nedh aff rådhstugun" kylmyyden takia. Alakerrassa oli tavallisesti kaupunginkellarin lisäksi kistu eli vankila, vartiotupa ja vielä mahdollisesti puodeiksi vuokrattuja tiloja sekä katolla torni soittokelloineen.

Kaksikerroksiset raatihuoneet tulivat 1500-luvulla kaupunkien raatihuoneiden ihannetyypeiksi, mutta köyhemmissä kaupungeissa oli yksikerroksia raatihuoneita myöhemminkin. Torin länsipuolella sijainneiden kortteleiden ja osittain torin aluetta tutkittiin vuosina 1989-93 ja 1999, jolloin löytyi parisenkymmentä rakennuksen pohjaa sekä rakennusten kellarikuoppia, kaksi kellaria, kaivo, vanhoja ojia, jätekuoppia ja Koskelan keskiaikaisen kylän rakennuksia.

 9. Satama

Kaupungin jakoi kahtia itä - länsisuuntainen puro, Kaupunginpuro.Sen yli johti ilmeisesti vain pohjois-eteläsuuntaisen pääkadun, nykyisen Hämeentien, kohdalla silta. Puron eteläpuolella Annalanmäen itärinteellä olleet kaupungin korttelit ulottuivat keskiaikaiseen tapaan merenrantaan saakka. Siellä sijaitsivat porvareiden rantamakasiinit ja kaupungin satama laitureineen, jonka hoito kuului raadille. Kaupunginlaituri saattoi sijata myös puron pohjoispuolella vuoden 1645 kartan mukaan rakentamattomalla alueella. Kustaa Vaasa määräsi vuonna 1550 Helsingin rakentamisen valvojia perkauttamaan kaupunkiin johtavan vaarallisen meriväylän ja viitoittamaan sen saksalaiseen tapaan merimerkein ja uivin tynnyrein. Sataman mataloitumisen takia isoja valtamerilaivoja varten oli Santahaminassa kaupungin loppuaikoina varastoja. Vuonna 1997 kaivettiin Annalanmäen pohjoisrinteellä, josta löytyi muutaman rakennuksen pohja, kaivo, maahan upotettu tynnyri, kellarikuoppa, jätekuoppia ym. Vuosina 1999-2000 valvottiin Annalanmäen itärinteen kunnostusta. Vuonna 2000 löytyi rakennuksen pohja edellä mainitun puron suusta viemäritöiden yhteydessä. Aiemmin puistosta rakennuksen kohdalta on tehty raha- ja esinelöytöjä.

10. Rangaistuspaikka

Raastuvanpöytäkirjoissa useasti mainittu kaupungin rangaistuspaikkapaikka sijaitsi kaupungin tulliaidan ulkopuolella korkealla kalliolla meren äärellä. Sen nimi Galgberget (Hirsipuukallio) periytyi 1700-luvun karttoihin Koskelan ja Kumpulan kylien rajapaikan nimenä "Galgberget rå" ja läheisen saaren Galgörn-nimenä (Hirsipuusaari). Runsaasti louhittu kallio sijaitsee nykyisin Arabian tehtaan eteläpuolella Hämeentien ja Arabiankadun risteyksen kaakkoispuolella. 

 11. Kuninkaankartano

Kustaa Vaasa perusti Helsinginjoen koskien väliselle saarelle kuninkaankartanon, joka oli hallinto- ja talouskeskus, sotilaallinen huoltokeskus ja maatalouden mallitila.

Se oli kaupungin tueksi suunnitellun keskiaikaisen linnan ja vuosina 1556-57 perustettujen varsinaisten kuninkaankartanoiden merkillinen välivaihe. Toteutumattomasta jääneestä keskiaikaisesta linnasta muistutti kaupungin alkuajan rinnakkaisnimen Helsinghborgh lisäksi sen sijainti puolustuksellisesti edullisella saarella, kartanolinnaksi ilmeisesti tarkoitettu ensimmäinen rakennus ja tykkiskanssien rakentaminen saareen tai lähistölle. Saareen oli rakennettu jo 1548 ensimmäiset kruunun viljavarastot. Ensimmäinen kuninkaankartanon päärakennus valmistui 1551. Parin ensimmäisen vuoden aikana rakennettiin lisäksi keittotupa, kaksi saunaa, laituri, laivurin tupa, ruoka-aitta, talli, kolme navettaa, sikala, karjasuoja, lohipato sekä silta saarelta mannermaalle. Jauho- ja vanutusmyllyt sekä Suomen ensimmäisiin kuulunut vesisaha (kruunun ensimmäinen Suomessa) rakennettiin vuosina 1553-55 ilmeisesti länsikoskeen. Kaksi kertaa vanhoja kuninkaankartanoita suurempi päärakennus valmistui 1558. Saarelle rakennettiin näiden lisäksi myös muita rakennuksia. Keskiaikaisen linnan paikaksi edullinen saari ei kuitenkaan sopinut talouskeskukseksi. Talousrakennuksia alettiin tilanahtauden takia siirtämään saaresta jo vuonna 1555 Itä-Viikkiin perustettuun Helsingin latokartanoon. Kuninkaankartanojärjestelmää alettiin purkaa jo 1560-luvulla. Vuonna 1572 Helsingin kuninkaankartanon hallinto siirrettiin Espooseen ja sen rakennuksia siirrettiin eri paikkoihin. Jäljellejääneitä rakennuksia, myllyjä ja sahaa korjattiin usein, mutta 1631 rakennuksia ei enää ollut tai ne olivat käyttökelvottomia myllyä lukuun ottamatta. Vesilaitoksen pohjoisimman suodatinrakennuksen koillispään laajennustöiden yhteydessä vuonna 1913 löytyi osa kuninkaankartanoon kuuluneen rakennuksen suuresta muuratusta kellarista. Vuonna 1971 löytyi katkelma muurista. Vuonna 1908 löytyi rakennustöiden yhteydessä joitakin esineitä.

 12. Laivaveistämö 

Pornaisteniemellä (ruots. Borgnäs, 1500-luvulla Bornäs, josta suomalaiset väännökset Pårnain ja Pornais) ei ole sijainnut kartta- tai asiakirjatietojen mukaan kaupunkiaikaisia rakennuksia. Kruunun laivaveistämö on kuitenkin luultavasti sijainnut täällä kuninkaankartanon mailla. Helsinki toimi 1560-luvun alusta lähtien säännöllisesti sotalaivaston tukikohtana ja talvisatamana. Vuonna 1555 rakennettiin ensimmäiset veneet omaan käyttöön. Vuodesta 1561 lähtien laivaveistämö "Kongl. M.ts skeppsbyggning vid Helsingfors" ja 1600-luvun alussa "Helsingfors Schipzgård" sekä niiden työväki mainitaan useasti kirjallisissa lähteissä. Veistämössä rakennettiin keskisuuria laivoja, galeijoja ja haapioita. Veistämöä on sijoitettu myös kaupungin maalle kaupungin myllyn eteläpuolelle, jossa maasto on ollut kaupunkiajalla kuitenkin liian epäedullinen veistämölle. Kruunun veistämönä sen sijainti kruunun mailla Pornaistenniemellä on luontevampaa. Niemeä on käytetty 1800-luvulle saakka veneiden rantautumispaikkana. Kuninkaankartanon ensimmäisenä vuonna on saatettu rakentaa joitakin varustuksia Pornaistenniemen eteläosan kalliolle tai Kuninkaankartanonsaaren eteläosiin, sillä muista kartanoista poiketen kuninkaankartanoon oli sijoitettu kevyitä tykkejä ja tykkimiehiä. Vuonna 1555 Venäjän sodan syttyessä Kustaa Vaasa käski rakentaa pienen skanssin läheiselle mäelle, mahdollisesti Kellomäelle tai Pornaistenniemelle.