4. Hospitaali huolehti myös kerjäläisistä

Hospitaalilla tarkoitetaan latinankielisissä asiakirjoissa tavallisesti spitaalisairaalaa, joskus myös yöpymispaikkaa, jota kirkko piti matkustaville harvaanasutuilla alueilla. Turkuun perustettiin 1300-luvulla kaksi hospitaalia, Pyhän Hengen talo (1396) ja Pyhän Yrjänän hospitaali (1335), joista edellinen oli lähinnä sairaalaan ja vanhainkotiin verrattava, jälkimmäinen tarttuvia tauteja sairastaville tarkoitettu. Spitaali, jota Etelä-Euroopassa kutsuttiin lepraksi, oli levinnyt voimakkaasti ristiretkien aikana, ja pohjolassa tauti oli saanut nimensä hoitolaitoksen, hospitaalin, nimestä.

Keskiajalla kirkko huolehti myös niistä köyhistä ja sairaista, jotka eivät enää pystyneet hankkimaan elatustaan edes kerjäämällä. Sen perustamien hospitaalien ylläpitoon saatiin varat sekä lahjoituksina että kymmenyksistä. Kerjuuta sen sijaan pidettiin täysin hyväksyttävänä elinkeinona, ja kerjäläisillä oli viranomaisen, usein kirkonmiehen, antama kerjäläispassi, joka oikeutti heidät toimimaan tietyn alueen sisällä. Varsinkin oman pitäjän ulkopuolella passitta kerjääviä pidettiin irtolaisina, joita rangaistiin sotaväkeen otolla tai vankeudella.

Katolisten laitosten uskonpuhdistuksen jälkeen lakattua toimimasta Suomessa hospitaalien hoidosta vastasivat maaherra, piispa, seurakunnan kirkkoherra ja kaupungin pormestari, kaksi viimeksi mainittua tosin neuvonantajina. Peruuttaessaan kirkon omaisuuden valtiolle Kustaa Vaasa halusi korostaa, että köyhien osa ei saanut kaventua ja että suuri osa kirkon entisestä yltäkylläisyydestä meni nyt köyhien hoitoon. Kuningas halusi tunnustaa valtion velvollisuuden myös tämän tehtävän hoidossa, mutta monet vanhat hospitaalit saivat koettaa selviytyä entisten tulolähteittensä, spitaalipenninkien, tonttiäyrien, testamenttilahjoitusten, hattuverojen ja kolehtien avulla. Maahan perustettiin myös uusia laitoksia, joilla ei ollut samanlaisia keskiaikaisia perinteitä kuin vanhoilla Pyhän Hengen taloilla. Näihin valtion ylläpitämiin hospitaaleihin otettiin nyt myös tarttuvia tauteja sairastavia. Spitaali oli vähentynyt huomattavasti, joten sen ei katsottu aiheuttavan haittaa.

Helsinkiin perustettiin jo 1550-luvulla hospitaali, johon otettiin sekä sairaita että työhön kykenemättömiä köyhiä, joilla ei ollut sukulaisia. Kaupunkiin pakkosiirretyille muiden kaupunkien asukkaille oli luvattu samat oikeudet kuin entisillä paikkakunnillaan, joilla sairaanhoito oli ennestään järjestettynä. Valitettavasti Helsinki ei alkuun rikastunut odotettua tahtia, ja hospitaalikin jäi vaatimattomaksi.

Pieni sairastupa pystytettiin kirkon luo kaupungin luoteiskolkkaan kirkkojärjestyksen mukaan, jotta seurakuntalaiset voisivat almuin ja lahjoin osoittaa kristillisyyttään ja veljellistä rakkautta köyhille lähimmäisilleen. Koska hospitaalissa ei vielä tuolloin ollut vaarallisia tauteja sairastavia, hospitaali rakennettiin kaupungin alueelle. Asukeilla oli hallussaan ilmeisesti yksihuoneinen tupa, sauna ja mahdollisesti ruoka-aitta. Saunassa puhdistauduttiin syöpäläisistä ja hoidettiin ihmisiä. Hospitaali lienee aloittanut toimintansa 1555. Ainakin vuonna 1559 laitoksessa oli joitakin hoidokkeja, joille annettiin kuninkaankartanosta tynnyri ja viisi nelikkoa leipää. Säännöllistä kruunun tukea se ei ilmeisesti heti saanut.

Juhana III osoitti jo herttuana ollessaan suurta ymmärrystä erilaisia hyväntekeväisyyslaitoksia kohtaan antamalla niiden käyttöön viljaa. Maan hospitaalilaitos järjestettiin uudelleen vuoden 1571 kirkkojärjestyksen yhteydessä, jolloin mm. määriteltiin hospitaaleissa hoidettavien henkilöiden luku. Niinpä Turun tuomiokirkon ylläpitämässä hospitaalissa oli 30 sairaansijaa, ja paljon pienemmän Helsingin hospitaalissa paikkoja oli 15.

Helsingin hospitaali sai 7.10.1584 uudet säännöt, jolloin sairaspaikkojen lukumääräksi vahvistettiin yllämainittu 15. Juhana III myönsi heidän ylläpidokseen Porvoon läänin koroista vuosittain puolitoista lästiä viljaa, kaksi tynnyriä voita, kaksitoista tynnyriä silakkaa sekä kuusi teurasnautaa. Kuningas antoi lisäksi 5.8.1589 valtakunnan kaikille hyväntekeväisyyslaitoksille suoja- ja privilegiokirjan, jossa hän mainitsi tarkoituksenaan olevan huolehtia tulevassa testamentissaan kaikista hospitaaleissa olevista hädänalaisista sekä myöntää asukeille kaiken sen "tarpeellisen ylläpidon", joka heille siihen asti oli annettu kiinteistöjen, viljan ja rahan muodossa. Saman lupasi Juhanan poika Sigismund vahvistaessaan Helsingin hospitaalille sen ylläpidon 28.6.1594, vaikka hospitaalien olosuhteet hänen aikanaan huononivatkin. Kaarle-herttuan käydessä Helsingissä vuosina 1599 ja 1601 saatiin suojeluskirje, jossa vahvistettiin vanhat lupaukset.

1600-luvun alkuvuosien vaikeudet koskettivat ankarasti helsinkiläisporvareita, joiden oli pakko rajoittaa palveluskuntaansa, ja monet muuttivat pois paikkakunnalta. Vaikka lain voimalla yritettiin turvata hospitaaliin joutuneiden ylläpito, elämä hospitaalissa saattoi olla kovin niukkaa. Huolimatta teoriassa yleisen ravitsemustason ylittävistä ruoka-annoksista asukit kärsivät usein nälkää. Hospitaalille toimitettiin ala-arvoista tavaraa. Ruoka oli pilaantunutta, voi härskiä. Vuonna 1614 Kustaa II Aadolfille valitettiin Helsingin hospitaalin köyhien surkeasta tilasta, sillä luvatut ruoka-annokset jäivät usein saapumatta. Vuonna 1650 toimitettiin kaupungissa takavarikoitua ja pilaantunutta humalaa sairaille. Spitaaliset pitivät tiukasti kiinni oikeuksistaan ja uhkasivat lähteä kerjuulle, mikäli ruokaa ei tulisi. Tavallisimmin tämä keino auttoikin, sillä spitaalia pelättiin suunnattomasti. Useana vuonna pormestarin ja raadin oli pakko kääntyä kuninkaan puoleen ja anoa lisäapua sairailleen ja köyhilleen. Hospitaalin hallinto ja talous kuului kaupungin maistraatille, mutta ilman kirkon taholta tullutta valvontaa olisi hospitaalin köyhät ja sairaat jääneet monasti armottoman nälkäkuoleman uhreiksi. Vuosittain kaupungin pormestari, kirkkoherra ja erityisesti tehtävään valittu raatimies suorittivat tarkastuksen. Valtiopäivävalituksiin liitettiin aina hospitaalin huonoa tilaa kuvaava katsaus, johon valtiovalta vastasi aina samalla tavalla valittaen voimavarojen puutetta. Vuoden 1624 hospitaalijärjestyksessä ja vuoden 1642 kerjäläissäännössä määrättiin, miten apua tarvitsevat oli jaettava hyväntekeväisyyslaitosten ja almuin tuetun köyhäinhoidon kesken. Kruunun ylläpitämiin laitoksiin piti ottaa etupäässä parantumattomia ja tarttuvia tauteja sairastavia, jotka oli eristettävä muista, sekä mielisairaita ja vanhuudenheikkoja, joita omaiset eivät pystyneet hoitamaan. Varsinainen köyhäinhoito jäi kaupunkien omaksi tehtäväksi.

Koska spitaalisten määrä oli lisääntynyt voimakkaasti Helsingin hospitaalista 1600-luvun alussa, laitos oli joutunut vaikeuksiin yrittäessään eristää nämä sairaat muista hoidokeista. Jo 1614 Helsingin pormestari ja raati olivat valittaneet spitaalisten määrän lisääntyvän Helsingin hospitaalissa ja muualla maassa valitettiin tartuntavaarallisten spitaalisten vaeltavan irrallaan. Hospitaalissa oli hoidettavana sairaita myös Helsingin ympäristöpitäjistä. Määräysten mukaan tartuntatauteja sairastaneet eivät saaneet asua yhdessä muiden kanssa, vaan heidän asumuksensa oli eristettävä aidalla ja heillä oli oltava sauna. Viipurin piispaksi 1632 tullut Petrus Bjugg, joka aikaisemmin oli osallistunut mm. Linköpingin hospitaalilaitoksen järjestämiseen, paneutui uudessa virassaan myös Viipurin ja Helsingin hospitaalin kohentamiseen. Koska Helsingissä oli jouduttu ottamaan vastaan spitaalisia ja siten torjumaan muita sairaita ja köyhiä, laitoksen laajentaminen oli välttämätöntä. Kellomäen rinteeseen rakennettu hospitaali oli vanha ja ränsistynyt. Koska ei pidetty soveliaana, että spitaalisia hoidettiin niin lähellä muuta asutusta, laitokselle oli suunniteltava uudet rakennukset.

Työt käynnistyivät vuonna 1643 tai vuoden 1644 alussa, ja uudet rakennukset sijoitettiin kokonaan kaupungin keskustan ulkopuolelle kaupungista Pikku-Huopalahteen johtavan tien ja Kaupunginpuron risteyksen kohdalle, nykyisten Helsingin liikennelaitoksen Koskelan vaunuhallien luoteisosaan. Uutta paikkaa pidettiin hyvänä raikkaan veden takia, sillä sen katsottiin estävän tartuntoja ja jopa parantavan sairauksia.

Hospitaaliin rakennettiin 1640-luvulla spitaalisille liedellinen tupa ja pieni sauna sekä muille hoidokeille leivinuunillinen hospitaalitalo ja oma sauna. Näiden neljän rakennuksen lisäksi tehtiin ruoka-aitta. Spitaalisten rakennuksella oli mittaa kolme syltä (n. 5,5 m) ja hirsikertoja siinä oli 13. Hospitaalirakennus oli kuusi syltä pitkä (n. 11 m) ja hirsikertoja oli 15. Kumpikin sauna oli kolme syltä pitkä. Rakennuksissa oli turvekatto, ja niitä ympäröi lauta-aita, jossa oli lukollinen portti. Spitaalisten alue lienee ollut vielä tästä erillään.

Kun Helsinki oli siirretty uudelle paikalleen Vironniemelle, hospitaali sai käyttöönsä kaupunkiseurakunnan kirkon, joka kuitenkin paloi tai lahosi 1670-luvulle mennessä. Hospitaalin saarnaaja Bengt Collins valitti piispantarkastuksessa 6.10.1676 joutuvansa pitämään jumalanpalvelukset paljaan taivaan alla tuulessa ja sateessa. Tämän jälkeen oli käytössä lautarakenteinen vaja, jossa tartuntatauteja sairastavat eivät saaneet olla vaan heidän oli pysyteltävä paljaan taivaan alla.

Hospitaalin kaikki rakennukset paloivat Ison vihan aikana vuonna 1713. Uudet rakennukset rakennettiin vasta kauan sodan jälkeen vuonna 1731 ja niitä jouduttiin korjamaan useasti. Hospitaali pysyi täällä aina vuoteen 1765, jolloin hospitaali siirrettiin Vironniemelle ja rakennukset myytiin huutokaupalla. Kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1905 rakennuttaa lähes hospitaalin entiselle paikalle kaupungin Koskelan työ- ja köyhäintalon, joka avattiin vuonna 1912. Vuonna 1925 valmistui sen, vuodesta 1914 kunnalliskodin ja työlaitoksen, yhteyteen 200 paikkaa käsittävä sairaalaosasto.

Hospitaalilla oli esimies ja hänen apunaan palvelusväkeä, sillä vaikka tarkoituksena oli, että terveemmät sairaat olisivat hoitaneet muita, siihen ei aina ollut mahdollisuutta. Esimiehen valitsivat pormestari ja raati piispan tai papiston neuvosta ja hänen esimiehenään puolestaan toimi "holhooja", joka niin ikään oli valittu samalla tavoin. Hospitaalin esimies ei saanut ottaa hospitaaliin ketään eikä ryhtyä rakennuspuuhiin ilman holhoojan lupaa. Toivomuksena lausuttiin, ettei hospitaaliin olisi otettu tarttuvia tauteja sairastavia, mutta tätä ei aina pystytty noudattamaan. Hospitaaliin ei liioin päästetty ketään, jolla oli sukulaisia, jotka pystyivät huolehtimaan hänestä. Asukin kuollessa tämän jäämistö lankesi hospitaalille. Mikäli joku lupautui huolehtimaan asukista samaa summaa vastaan, jonka asukki olisi tuonut hospitaaliin, asukkia ei huolittu hospitaaliin. Kirkkojärjestyksen mukaan hospitaalissa piti olla tilaa myös papeille, jotka eivät sairauden tai vanhuuden takia pystyneet toimimaan virassa. Asukkien hengellisistä tarpeista huolehti ensin seurakunnan pappi. Varsinaista lääkärikuntaa ei 1500-luvulla vielä ollut, vaan sairaita hoitivat haavurit, parturit ja kylvettäjät. Helsingin hospitaalissa tiedetään ainakin 1590-luvulla olleen välskäri Hans von Eijdenstern. Vuonna 1604 siellä oli johtajana saksalaissyntyinen raatimies ja parturi Evert Kemmerling.

Teksti: Irma Savolainen: Helsingin Vanhankaupungin hospitaalista (lyhennetty). Narinkka 1994.Jyväskylä.

Lähteet: Sandholm, Åke, 1974. Hospitalet i Helsingfors 1550-1840. Huvudstadens äldsta social- ock sjukvårdsanstalt. Helsingfors i forna tider III. Åbo.